Minne menet, pelijournalisti? (osa 2)

Pelijournalismilta puuttuu se vihattu ja rakastettu totuudentorvi, jonka kanssa olemme innoissamme eri mieltä. Turun Sanomien Tapani Maskula kaataa tasaisesti kuravettä niiden “hyvien” elokuvien päälle ja nostaa jalustella “tylsän” eurooppalaisen taide-elokuvan. Roger Ebert puolestaan hellii Chicago Sun-Timesin palstallaan keskiluokkaisia, amerikkalaisia perhearvoja eikä ymmärrä, että väkivallankin voi kääntää kritiikiksi itseään vastaan. Vai olisiko kuitenkin niin, että he edustavat jotakin sellaista, jota kohti pelijournalismin tulisi pyrkiä?

Ensimmäinen tietokone- ja videopeleihin keskittynyt lehti julkaistiin vuonna 1981. Yksi Electronic Gamesin perustajista kutsui tuoreessa haastattelussaan lehden silloisia kirjoittajia “peliteollisuuden cheerleadereiksi”, innostuneiksi nuoriksi, jotka tekivät mitä tahansa saadakseen kirjoittaa peleistä. Kuulostaako tutulta? Monilla verkon keskustelupalstoilla käydään nyt lukijapalautteen muodossa keskustelua, jonka juuret ovat ennen kaikkea tyytymättömyydessä pelijournalismin nykyiseen tasoon.

Jopa peleistä työkseen kirjoittavat ovat heränneet tarkastelemaan kynänjälkeään itsekriittisesti. Viimeisimpänä GameDailyn toimittaja Chris Buffa syytti erittäin luetussa kolumnissaan Why Videogame Journalism Sucks suorasanaisesti pelijournalismin laajalle levinnyttä huonotasoisuutta siitä, että se tekee tyhjäksi pelialan pyrkimyksen kasvattaa alan arvostusta keskenkasvuisen viihteen pakkasasteista. Keskeisiksi ongelmiksi hän niputtaa muun muassa julkaisujen samankaltaisuuden, peliteollisuuden liiallisen sananvallan juttujen sisältöihin ja kypsyyden puutteen, joka näkyy niin kirjoitustaidossa kuin käytöksen kultaisten sääntöjen unohtumisessa. Jälkimmäisestä olen kokemukseni perusteella eri mieltä, mutta Buffan muut alleviivaukset on voi jokainen käydä tarkistamassa verkkosivustoilta ja kirjakauppojen lehtihyllyiltä.

Kuten totesin aikaisemmin, pelijournalismi vaatii nykyistä enemmän kriittisyyttä. Ei tosin vain sen suhteen, ovatko pelit puhtaasti huonoja vaiko hyviä. Jokaiselle pelille on asetettava kysymys siitä, mitä annettavaa kokemuksensa sillä on pelaajalle. Mielessä on hyvä pitää myös se, että edellä mainitut ovat keskenään eri asioita. Silmiä hivelevä grafiikka ja timantinkova pelattavuus ovat tärkeitä tekijöitä, mutta viime kädessä ne eivät yksin tee pelistä arvokasta. Ne ovat osa kokemusta, jonka peli pelaajalleen tarjoaa. Ja kokemushan on tunnetusti subjektiivista, kuten ovat myös elokuva-, musiikki- ja peliarvostelutkin.

Yllä mainittu itse asiassa korostaa entisestään Buffan kammoksumaa yhdenmukaisuutta. Kun tietokone- ja konsolipelejä käsittelevien julkaisujen erot ovat kiusallisen niukkoja, on oman äänen etsiminen ja valmiiden sapluunoiden hylkääminen entistä tärkeämpää. Pitkällä tähtäimellä moniäänisyys palvelee lukijoita ja kuluttajia heidän oppiessaan yksittäisten arvostelijoiden vahvuudet ja painotukset entistä selkeämmin.

Allekirjoitan GameDailyn kolumnissa listatut moitteet vain peliarvostelujen osalta, koska lapsentaudit eivät niinkään rasita pelijournalismia yleensä. Ennakkokatsaukset, haastattelut ja uutiset syntyvät hyvässä hengessä peliteollisuuden julkisuustyön kanssa palvellen lukijoiden tarpeita eri tavalla kuin peliarvostelut. Näin olisinkin valmis alleviivaamaan kritiikin erillisyyttä puhuttaessa pelijournalismista ja sen nykyisestä henkisestä tilasta. Sama olisi syytä tehdä esseistiikalle, joka edelleen antaa odottaa itseään elektronisten pelien osalta. Vapaamuotoiselle peleistä kirjoittamiselle ilman akateemista jäykkyyttä tai teoreettista kuorrutusta on vasta viime aikoina avautunut kanavia, jotka osaltaan tekevät tärkeää työtä koko pelikulttuurin arvostuksen nostamiselle.

Kohtalon siipien havinaa

Sormet ristiin ja hattu kouraan! Klo 21 Suomen aikaa alkaa Take2:n yhtiökokous, jonka rivien väleissä päätetään muun muassa Grand Theft Auto -pelisarjan kohtalosta. Tulehtunutta ja ennestäänkin solmuista tilannetta tuskin auttaa se, että yhtenä itsetuhoisena osakkeenomistajana hutkii GTA-pelisarjan arkkinemesis ja koko pelialan “Jumalan ruoska”, lakimies Jack Thompson. Tiedotus asian tiimoilta seuraa silti hienosti aikaansa ja kaikkia avoimuuden periaatteita. Yhtiökokousta voi nimittäin kuunnella livenä verkossa osoitteessa http://ir.take2games.com/.

[Alkup. uutinen via Pelaajalehti.com]

Minne menet, pelijournalisti? (osa 1)

Selkääntaputuksia, ilmaista alkoholia ja ruokaa, kaikenlaista tilpehööriä – ja prostituoituja, rahalahjuksia sekä ulkomaanmatkoja. Asia, josta harvemmin ääneen puhutaan, pamahti näkyvästi reisille Official Australian PlayStation 2 Magazinen entisen päätoimittajan, Richie Youngin, kerrottua eilen julkisesti kokemuksistaan pelitoimittajana. Hänen mukaansa peliteollisuuden vaatimukset esimerkiksi kansikuvajuttujen saamiseksi lahjoilla kosiskelulla tai uhkailuilla mainostuen poisvetämisestä ovat kaikessa aggressiivisuudessaan lähes hävyttömiä. Tapana on myös pitää erikseen kirjaa suopeista toimittajista, joita sitten tavan takaa lähestytään oman tahdon läpiviemiseksi.

Ilmiössä ei tietenkään ole sinänsä mitään uutta. Electronic Gaming Monthlyn toimittaja Dan Hsu nostatti laineita jo viime vuoden alussa otsikolla “My industry pisses me off”. Kirjoituksessaan Hsu moitti pelijournalisteja selkärangattomuudesta ja siitä, että tekemällä turhan nöyristeleviä myönnytyksiä toimittajat ovat itse opettaneet peliteollisuuden saamaan tahtonsa läpi, hinnalla millä hyvänsä. Eikä tämä ole tietenkään alakohtaista, vaan sama toistuu aina siellä missä promootio, journalismi, raha ja pr leikkaavat toisensa ristiin. Pelijournalismin tapauksessa myräkkä kertoo vain siitä, että ala on nuori, sen toimintatavat etsivät vielä itseään ja tekijöiltä puuttuu tervettä itseluottamusta. Ketään ei tietenkään tarvitse tieten tahtoen suututtaa eikä turhaa loanheittoa tarvitse sekoittaa kriittisyyteen. Mutta paikka paikoin turhankin läheiset suhteet peliteollisuuteen ja yrityksiin saattavat kirjoittajat vaikeaan tilanteeseen, jossa on valittavana peräänantamattomuuden tai kavereiden kritisoinnin väliltä.

Kulutustuotteena pelit vaativat ostajiltaan elokuvaa ja kirjallisuutta enemmän. Yhden hankinnan jälkeen kukkaro tuntuu jopa 70 euroa kevyemmältä puhumattakaan siitä, että aikaa pelin parissa voi parhaimmillaan vierähtää niin ikään kymmeniä tunteja. Näin onkin enemmän kuin perusteltua korostaa peliarvostelujen vastuuta suotimena notkuvien tuotehyllyjen ja viikkorahoistaan säästävien ostajien välillä. Elektronisiin peleihin tulisi toisin sanoen suhtautua vielä entistäkin kriittisemmin. Pelitoimittaja tai -kriitikko ei ole vastuussa pelin markkinoinnista tai myyntiluvuista, vaan lukijansa palvelemisesta. Kritiikin ja muiden juttujen perusteella lukijan on pystyttävä tekemään ostopäätöksensä mahdollisesti kalliistakin hankinnasta. Pelilehden olemassaolon perusta ei niin ikään ole toimia peliteollisuuden äänitorvena, vaan pitää huolta lukijoidensa intresseistä.

Samalla on muistettava, että kaikki kritiikki perustuu aina henkilökohtaisella näkemykselle. Arvostelu heijastelee ennen kaikkea kirjoittajansa ajatuksia – ja vaikka se palveleekin sitä lukevaa yleisöä, on vastuu osto- tai katselupäätöksestä aina kuluttajalla. Hänen tehtäväkseen jää omien halujensa suhteuttaminen arvostelijan sanaa vastaan, ei hyväksynnän hakeminen omille mielenkiinnon kohteille. Toisin sanoen on aivan sama, oletko tunnetun peliarvostelijan kanssa samaa mieltä tietyn pelin pistemääristä, kunhan vain osaat peilata omaa makuasi hänen kirjoittamaansa juttua vasten. Tämä yhtälö ei ole mahdollinen ilman luottamusta, jolle koko kritiikki-instituutio viime kädessä perustuu. Aivan kuten pelijournalistin on luotettava lukijoihinsa, on heidän pystyttävä luottamaan myös meihin.

[Alkup. uutinen via Joystiq]

Ketä kiinnostaa?

MTV3:n aamulähetyksessä keskusteltiin tänään verkossa pelaamisesta. Paikalla olivat pelitutkija Sonja Kangas sekä Jarno Kallunki, jonka Microsoft nosti palkkalistoilleen noin kuukausi sitten omaksi gaming specialistikseen. Juttu oli lyhyt, juontaja aiheensa kera varsin pallo hukassa eikä keskustelussa juurikaan mikään saanut aamukahvia väärään kurkkuun. Lopuksi molemmat haastateltavat kuitenkin peräänkuuluttivat vanhempien vastuuta ja ennen kaikkea mielenkiintoa lastensa median käyttöä kohtaan.

Alleviivaus onkin enemmän kuin paikallaan, ja samaa painotti myös vihreiden kansanedustaja Jyrki J. Kasvi viime syksynä järjestetyssä nuorisoa, mediaa ja erityisesti verkkopelaamista käsittelevässä seminaarissa Porin yliopistokeskuksessa. Julkinen keskustelu median vaikutuksista sille “altistuneille” nuorille pyörii edelleenkin injektioruisku-mallin ympärillä. Siinä nuorten psyyke pumpataan täyteen mediarikasteisia vääriä toimintamalleja. Silmänkääntötemppu on varsin onnistunut, koska se estää kategorisesti pohdinnat sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden puutteiden osallisuudesta nuorten ongelmien ja mediariippuvuuden taustalla. Media, toisin sanoen, on sekä itse ongelma että sen syy – ei esimerkiksi pakoreitti tai paineenpoistoventtiili.

Näin ovat turvassa myös vanhemmat. Kysehän ei saa julkisesti olla heidän ajankäyttönsä vaikutuksista nuoriin tai sen yhteisen kielen puutteesta, joka mahdollistaisi avoimen keskustelun omien lasten kanssa heidän suhteestaan esimerkiksi internetiin ja peleihin. Entä jos kyse ei olekaan siitä, miten media käyttää meitä, vaan miten me (hyväksi)käytämme mediaa? Entä jos vanhemmat osoittaisivatkin kiinnostusta jälkikasvunsa puuhasteluun irc-gallerioissa, verkkopeleissä ja chattihuoneissa niiden demonisoinnin sekä kieltämisen sijaan? Viime kädessä kysymys onkin siitä, kuka sitä paljon puhuttua mediakasvatusta tarvitsee: lapset, vai heidän vanhempansa?

Mansesterissa

Viime perjantai kului siivillä aamusta aina yöhön asti Tampereen Taiteen ja viestinnän osaamiskeskuksessa, jossa järjestettiin kaksipäiväinen workshop pelisuunnittelusta ja -tuotannosta. Kotimaisten vahvistusten lisäksi paikalla oli Xen Groupin Gareth Noyce, joka tunnetaan muun muassa Xbox 360:n uutuuspelin, Crackdownin, taustajoukoista. Itse oli paikalla Pelaaja-lehden kautta tarkoituksenani saada Garethilta haastattelu tulevaa feature-juttuani varten. Mies osoittautui harvinaisen skarpiksi ja ennen kaikkea sydämellisen ystävälliseksi britiksi, jonka seurassa naurulihakset olivat koetuksella. So thank you, Gareth, for the interview and the pint!

Töiden jälkeen kravatit sytytettiin tuleen peli-illan merkeissä, ja Pelaa! -lehden Janne onnistui ensimmäisenä tässä koko mahdollisessa todellisuudessa ylipuhumaan minut pelaamaan SingStar Legendsia. “Vedä Paranoid!” -huutojen säestyksellä häpäistyt Neljän Ruusun “Juppihippipunkkari”, Don Huonojen “Riidankylväjä” ja PMMP:n “Pikkuveli” eivät kohdaltani ihan putkeen sujuneet. Sen sijaan Nirvanan “Smells Like Teen Spirit” sujui allekirjoittaneeltakin yllättävän hyvin. Tiedä sitten, mistä tämä kertoo… Historiallisesta tapahtumasta minusta mikin varressa taisi jollekin jäädä todisteeksi jopa pari valokuvaa. Kiitos hauskasta päivästä myös Leenalle, Lassille ja Jannelle.

Aalloille, nouse!

Erään väitteen mukaan maailmassa on aivan liikaa kommunikaatiota. Miksi siis perustaa vielä yksi blogi muiden joukkoon ja lisätä tuota ähkyä? Ajatus Palautesilmukasta on kypsynyt mielessäni jo hyvän aikaa, ja se on suunniteltu osaltaan päiväkirjaksi pro gradu -työstäni. Tämän suhteen en viime aikoina ole ollut niin aktiivinen kuin monet toivoisivat, mutta nyt on tarkoitus siivota hämähäkinseitit muistiinpanokasojen päältä, kääriä hihat ylös ja tarttua härkää sarvista (kaikkien kliseiden vimmalla). Näin ollen Palautesilmukan puitteissa pyrin testaamaan ajatusteni kantomatkaa julkaisemalla ne vapaasti kommentoitaviksi. Olkoon tämä siis se kommunikaation liiallinen, tai joidenkin mielestä ehkä turha, puoli.

Idealistisempi, ja täten myös tärkeämpi motiivini on tarjota vielä yksi saippualaatikko, jonka päälle kuka tahansa voi nousta keskustelemaan elektronisista peleistä, niiden pelaamisesta ja tutkimuksesta sekä erilaisista lieveilmiöistä. Erityisesti pelikulttuuri(t) ja -journalismi elävät nykyään sellaisessa hypertodellisuudessa, että niiden suhteen turhaa kommunikaatiota ei ole olemassakaan. Viimeiseksi pyrin rakentamaan Palautesilmukasta foorumin sellaisille jutuilleni, jotka eivät löydä palstatilaa muualta. Luin juuri, että jos verkossa liikkuminen rinnastetaan lainelaudalla surffaamiseen, bloggaaminen vastaa lumilautailua. Tästä huolimatta tunnen henkistä veljeyttä enemmän edelliseen. Joten: Surf’s up!